Huomenna on jännä päivä tai toivon olevan jotain todella antoisaa eli saan hoitosuunnitelma selkääni varten. Ärsyttää kun kaikki asiat on ollut auki, ja joka paikasta soitellaan ja kysellään milloin meen töihin ja kauan työkyvyttömyyteesi kestää.. no mistäs minä tiedän ??!! juurihan sain vasta diagnoosin. Pelkkä diagnoosi , kun ei minua sen terveemmäksi tee. Tiedän, ei pitäisi turhautua, mutta välill vaan turhauttaa.. etenkin ihmisten kyseenalaistaminen... "kun minun tutun serkun pojan kaima oli laskettelu onnettomuudessa ja selkä meni katki kuuesta kohtaa ja se on nyt kuitenkin  kokopäivä töissä, että kyllähän sun pitäisi kanssa olla, eihän sulla niin pahasti käynyt?!!!"  aargghh... en kai minä olisi tässä jos voisin tehdä töitä ???!! joskus mietin, mitä pitää tehdä että pystyisin näyttämään että nostaminen/ kantaminen/ käveleminen / istuminen tekee kipeää..!! niin kipeää että se vie voimat. Hyvä, kun muut tietää mun asiat niin paljon paremmin... tuntematta kuitenkaan sitä kipua, jonka kanssa minä elän.

Ajattelin kirjata tähän mitkä on tavoitteeni.

Lopullinen tavoitteeni painon suhteen on, se että pysyisin normaalipainon rajoissa. Missään vaiheesa ei painoni nousisi yli 80kg, se on päätavoite. Silloin tiedän, että painoni on terveydellisesti normaalipainossa, eikä aiheuta tai ole riski minun terveydelleni ja etenkin nyt selälleni.Tavoite painoni on 75kg. Olen 179cm pitkä.

Painoni on vaihdellut suuresti. Olen aina paininut painoni kanssa. Koulukiusattuna sain sen leiman iäksi, että olen lihava. Olin todella yllättynyt , kun aikuisiässä tajusin, että ei minulla kuitenkaan ole koskaan ollut ylipainoa kuin maximissaan se kymmenisen kiloa, jos ei raskauksia ja niiden aiheuttamia kiloja lasketa. Silti minulla ollut aina se leima, että olen valtava..

Sain parikymppisenä painoa ekaa kertaa hiilihydraatit jättämällä pois todella nopeasti, todella rajusti. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin hoikka painoin 68kg, mutta voin todella huonosti.Painon noustessa 72kiloon rupesin vasta voimaan paremmin ja sitten tulinkin ekan kerran raskaaksi. En ole koskaan harrastannut liikuntaa nuoruudesani, vasta 7vuotta sitten aloitin liikkumaan. 

Raskausajat x3 ovat olleet minulle sitten räjähdysmäisiä painon suhteen,+45, +35 ja +30kg, mutta pääosin raskauskilot olen saanut vuoden sisällä aina pois. viimeisimmässä raskaudessa oli lähtöpaino jo +10kg enemmän. 

Liikunnan löysin siis vasta 7-vuotta sitten. Samalla kun aloitin liikkumaan teki se painossani suuren nousun ja minä kun luulin , että se tippuisi.Silti mulle meni pienemmät vaatteet. Silloin rupesin ekaa kertaa tajuamaan, että ei pelkkä vaakanumero kerro kaikkea, eikä terveys ja hyvinvointi todellakaan ole kiinni siitä vaakanumerosta. Nuorin tyttäreni syntyi 6-vuotta sitten, sain raskaukilot hyvin pois ja vähän enemmänkin pääsin 80kiloon ja siinä sitten nämä vuodet yrittänyt epätoivosesti päästä lähemmäs 75 alkavaa kuin yli 80 :) ja tätä jojoilua sitten on ollutkin. ja tän haluaisin katkaista. Olen yrittänyt löytää oikean elämän tavan, ja pyrkiä pois siitä, että vedetään pikakuureja..ja saada tuon painonvaihtelun esim. viiden kilon sisään. Tiedän, että kesällä / jouluna tulee hetkiä jolloin paino nousee hetkellisesti, mutta kun runko onkunnossa pitäisi tuollaiset notkahdukset nopeasti tasaantua.

Liikunnalla on iso osa kaikkea.. sen huomaa siinä vaiheessa jos ei pysty liikkumaan niin kuin ennen.Liikunta vaikuttaa kroppaan niin paljon. Järetön muutos mikä mulla on viimekesästä.. kun 7kk olin töissä ja  liikuin n. 6xviikoss ja söin suhkot terveellisesti. Paino laski hitaasti, mutta varmasti ja kroppa oli ns. tasainen...ihan toisenlainen kuin mikä nyt on . Kaikki mitä mulla on mahassa, jaloissa takamuksessa on pelkkää löysää, mikään ei pysy ryhdissä. Olo on kuin oottaisin lasta, maha pömpöttää edessä, mikään ei ole ryhdissä. Tunne/ olotila on paljon suurempi , kuin +10kg.

Nyt on sen takia tehtävä jotain..ja koska nyt ei pysty sillein liikkumaan kun yleensä, on todella tärkeä katsoa mitä suuhun laitttaa. Musta  tuskin koskaan tulee oikein kiinteää kroppaista, en ole ikinä niin liikuntaa harrastanut, että varmati ilomakkarat mua seuraa aina, eikä se haittaa,kunhan ne makkarat menee sujuvasti housuun, eli vaatteet istuu  ja on hyvä olla se on pääasia!!

Virheistä oppii ja nyt opin varmasti monta asiaa.. ja uskon ja toivon, että nyt kun painoni saan alle 85kg niin se on viho viimeinen kerta! sitten seuraava askel on saada se pysyvästi alle 80kg!

Näillä mennään, eikä vaan meinata ;) 

Paino noussut valtavasti. Sain tammikuusta-kesäkuuhun kuntoutuksen ohella painoa pois 9kg ja kunto kasvoi hyvin, oli hyvä olla. Elokuussa kun vointi romahti, kiloja tullut takaisin yli 10kg! Paino ollut aina minulle erittäin arka asia, joten tässä tilanteessa sekin yksi murheengryyni lisää. Olen todella herkästi lihoava ihmistyyppi  ja nyt kun on selkäongelma, ylipainoa ei saisi olla yhtään. siksi olen hyvin tarkka, paino indeksini on nyt jotain  27 eli se on liikaa eikä ainakaan saa nousta yhtään. Stressi, kipu, välinpitämättömyys, liikunnan loppuminen ja tässä nyt lopputulos. Yritän kuitenkin nostaa päätä ylös enkä vaipua epätoivoon, en luovuta. Pitää kuitenkin ymmärtää, että ei pelkkä kuminauha jumppa nyt riitä, vaan tuo ylipaino pitää saada pois. Joten juuri osuvasti  silmiini osui diettiohjelma liikuntarajoitteiselle ja 6 viikon strattiohjelma alkaa sitten 5.1. Hieman pelottaa tuo täysi säännöllisyys, en ole puottanut painoa 14 vuoteen sillä tavalla, että olisin noudattanut orjallisesti jotain tiettyä ohjetta, luopunut konkreettisesti joistain, mutta nyt on semmoinen tunne, että nyt pitää ottaa järeet keinot käyttöön. Uskon, että saan hyvän pohjan terveellisen ruokavalioon ja näen todellisuuden ruokamäärissä, kun liikuntaa ei ole sillätavalla kuin ennen. Kirjoitan painonpudotuksestani täällä. Se on osa kuntoutustani. E halua loukata ketään mielipiteelläni, mutta mielestäni monella selkävaivasella unohtuu kuntoutuksessa tuo paino, joka todella herkästi nousee kivun ja liikkumattomuuden vuoksi. 

Tämä vuosi on ollut puoliksi hyvä puoliksi suuntaa muuttava. Kiitollinen kuitenkin jokaisesta päivästä.Toivon moneen asiaan löytyvän ratkaisun ensivuonna. Toivon, että saan voimaa  ja opin elämään kivun kanssa ja kuntoutukseni lähtisi hyvin etenemään. Mitä ikinä elämä eteeni tuokaan, toivon selviytyvän niistä, tahdonvoimani on suuri.Kiitos korkeuksiin kiitos enkeleille <3 

Yli 50 fysioterepaiakäyntiä , 25 kirokpraktikkokäyntiä, lukuisia kuntosaliharjoittelua, kotijumppaa jne..mutta koko ajan vahva  tunne, että rintarangassa on jotain, mutta en päässyt kuvauksiin. Lihasjumi, nikamalukko oli vastaus. voimakkaitten oireitten vuoksi viimein sain lähetteen magneettikuvaan ja tänään sain tulokset.

Valtava pelko, ettei kuvissa näy mitään ja jään tyhjän päälle. Kaikki tahot, läheiset, esimies, työkaverit odottivat jotain konkreettista..ja olinhan minä sanonut." aivan varmasti on jotain muuta, kuin lihasjumi" mitä jos ei olisikaan ollut?..Viimeyönä en paljoa nukkunut, alkava flunssa edesautti sitä asiaa, kun yskin keuhkojani pihalle ja ajatukset harhailivat koko ajan tulevassa.

Lääkärin vastaanotolla ensimmäisenä silmiini otti minuun rangan kuvat päätteellä..ja lääkäri ei ollenkaan aloita niistä vastauksista, vaan rupeaa tutkimaan samanlailla minua , kuin viime kerralla.VIimein hän sanoo, että ylilääkäri tulee katsomaan kuvat. Löydös : pullistuma juuri siinä kohdalla, jota olen valittanut 2,5 vuotta! En muista nyt nikamavälejä enkä tarkempia tietoja, ei ole vielä niitä. Se tunne, kun sain siihen kaikkeen mitä olen tuntenut SYYN. Onneksi pullistuma ei ole tehnyt vauriota ja ei ole selkärangassa kiinni.Hieman vaikeutta lisää tähän se, että lääkäri epäili crps-oireyhtymän puhjenneen myös tähän alueelle, koska oireet ovat voimakkaat ja hajottavat juuri esim. hampaitten juuriin.Erikoislääkärien pitää vielä yhdessä suunnitella minulle hoitosuunnitelma ja sen saan tammikuussa. Hieman pelottaa, kun kuiteskin kova kuntoutusjakso takana ja silti ei ole tähän vaikuttanut, että mitenköhän tämän saa hoidettua, mutta pääasia että nyt löyty se syy ja osataan ajatella kuntoutus tätä ajatellen..mennään päivä kerrallaan. Olen niin helpottonut!!! KIITOS..

17v-25v migreeni katosi melkein kokonaan, en tarvinnut estolääkitystä, kohtauksia oli hyvin harvoin. n. 25-vuotiaana kohtaukset lisääntyivät pikkuhiljaa ja taas lääkäri kutsui, tässä vaiheessa migreeni muutti muotoaan, ei aurallista migreeniä, jaoksentelua hyvin harvoin, kipu voimistui ja muutti päässä vasemmalle puolelle. Pääni kuvattiin toisen kerran.Minulle yritettiin eri vaihtoehtoja lääkkeitten osalta, ei oikein meinnanut lytyä oikeaa estolääkitystä.

29-vuotiaana, kun sain kolmannen lapseni , migreeni muuttui hyvin tradikaalisesti. Ensimmäistä kertaa tuli hormonaalinen migreeni esiin, kohtauket jatkuivat parhaimmillaan todella kovana 4 päivää ja kohtauslääkkeet eivät enään auttaneet. Siihen aikaan myös työssä oli hankaluuksia, joten henkinen paine kova. Estolääkitystä yritettiin löytää lukuisilla vaihtoehtoilla epilepsialääkityksestä, mutta ei löytynyt. migreeni muuttui sarjottaiseksi. Jäätävä hermomainen kipu vasemman silmän alla.Kipu teki hulluksi.Yleensä jouduin osastolle tiputukseen , että kohtaukset saatiin kuriin, myös tasapaino häiriöt olivat kovat.Pääni kuvattiin kolmannen kerran.

Iso elämän muutos, muutto, työpaikanvaihto ja verenpainelääke+ minipillerit katkaisivat tämän.Nyt 3-vuotta migreeni ollut  suurinpiiretin balanssissa, kohtauksia n.4krt/kuussa minulle se tarkoittaa, että ihan hallinnassa, kipu ei niin kova, että veisi järjen ja kohtaus lääke yleensä auttaa jo yhdestä kerrasta.Hormonaalisen migreeniin pitää poissa nuo pillerit, vaikka siitä huolimatta joka kuukausi tiettyyn aikaa yksi 2päivän kestonen kohtaus. Mulla hyvin pieni sietokyky kuitenkin noihin kohtauksiin, en yhtään jaksa. Etenkin nyt kun muutenkin kipua niin ei vaan jaksaisi yhtään ainoaa migreeni kohtausta.Ennen tuota kolaria minulla ei ollut niska, hartia ongelmia, eli migreenit eivät tulleet niskajumeista, no nyt tulee.. Nyt ollut 3päivänä peräkkäin, ei taia tuo uusi lääke käydä minulle, joten puran sen pois, sivuvaikutus, jota en jaksa katella viikkoja, ei vain ole voimia siihen :( ja vaikka kaikki lääkkeeni pitäisi käydä hyvin yksiin, niin kyllä on sellainen olo tuosta viimeöisestä lääke-cocktailista, että huh..huh... 

Rakastan tunnelmaa ja kynttilöitä pienissä määrin. Pimeys ulkona on niin jäätävää, että sekin omalta osaltaan saa mieltä harmaaksi. Eilen oli itsenäisyyspäivä <3 ja tälläisissä tunnelmissa sitä vietettiin. Ystävä pariskunta tuli kylään ja katseltiin linnanjuhlia. Ihanaa oli, juuri tällasia iltoja kaipaan, että saan viettää omana itsenäni ilta ystävien kanssa,ilman että minun kipu sitä hallitsee. Juuri tälläiset hetket, jolloin tahdon olla vain, eli puhua ihan jostain muusta, kuin itsestäni <3 Todella mieltä piristävää. Olin magneettikuvassa perjantaina. Jännä miten harmiton kuvaus , harmiton laite saa aikaan sellaisia tunteita, että ei vain voi olla levollisin mielin sielä putkessa. Ei minulla ole ollut koskaan ongelmaa, mutta kyllä saan rauhoitella itseäni, että ei mitään hätää, kohta ohi jne.. ja eihän se kauan kestä ,kun ei vaan liiku. Hankalintahan se oli kun selällä olo tekee kipeää niin olla liikkumatta. Perjantaina sitten kuulen uutiset.. kyllä jännittää.. voi olla tunteiden kirjo luvassa kun tulokset on kuultu, on ne sitten mitä tahansa.2,5vuoden odotus on ohi ja periaatteesa kaikki voi vasta alkaa...

Tässä on mun terapia kisu <3  vielä pikkuinen 14 viikkonen. Oli todella kohtalolla sormet pelissä, että tälläinen ihanuus tuli meille. On kyllä suuri ihanuus ja kivun lievittäjä <3 

Edellisessä "kipu" artikkelissani, jo kerroin, kuinka suljen ovet ympäriltäni ja tahdon olla yksin. Tilanne aika hämmentävää itselleni, koska olen hyvin sosiaalinen ja pidän paljon yhteyttä ympärilläni oleviin ihmisiin. Kipu on sellainen , joka saa minut muuttumaan, se vie minulta kuuntelijan voimat, en kuule ystäviäni , en jaksa kuunnella. En jaksa myös puhua, en jaksa selittää joka kerta tätä kaikkea alusta. Ymmärrän , että ensimmäinen kysymys minulle " miten voit?, joko helpottaa? joko lähet töihin? eikös se nyt jo ole parempi? sähän olet niin nuori, eihän suhun voi sattua..jne..mua  ärsyttää se,että kipu on ottanut jo tässäkin asiassa vallan. Se, että se on mun elämässä joka sekunti, se vie myös mun ystävät, se tahtoo olla kokojan esillä. Jokainen sana mikä tarkoitetaan minulle, onkin kivulle.

Olen miettinyt blogin kirjoittamista jo hyvin kauan, mutta olen ajatelut aina, että no tämä tilanteeni menee kohta ohi tai kuka tälläista jaksaa lukea? Nyt ymmärsin, ei kenenkään tarvitse lukea tätä, vaan kirjoitan kivun itsestäni pois, hallitsemasta minua.Jokainen sana jonka kirjoitan, on luopumista tästä. En pysty elämään kivun kanssa, en pysty elämään näin, jos tukehdutan itseni näillä asioilla ja annan niille vallan. Kirjoittaessani tyhjennän itseni tästä kaikesta, että voin elää itseni kanssa. Koko elämäni olen hautonut kipuun liittyviä asioita oman pääni sisällä,ensiksi migreenistä ja nyt kolarin jälkeen tästä, sen enempää niitä käsittelemättä. Eräs ystäväni, joka on myös elänyt vuosia kivun kanssa, sanoi minulle jo toissa vuonna, kun elin hermosärkyni kanssa, että hae apua itsellesi, sun pitää päästä puhumaan jollekkin. En ymmärtänyt, että mitä apua siitä olisi, puhunhan tästä joka päivä jonkun kanssa. Ohitin asian ajattelemalla, että ei minulla "päässä" se vika ole.

Se,että luulin pääseväni tästä kolarin aiheuttamsta kivusta ja  kaikesta, sillä , että kuntouduin töihin ja ajattelin, että kuntoni ei voi mitenkään romahtaa enään, kun näin pitkälle ollaan päästy ja kun se täysin ilmoittamatta romahti, on hyvin vaikea ollut ottaa tätä vastaan uudestaan. Tämänhetkinen työkyvyttömyys ja kivun kanssa eläminen on kestänyt vain neljäkuukautta, mutta silti tuntuu, että voimani tähän kaikkeen loppui  jo ensimmäisen neljän viikon jälkeen, kun tajusin, että kysessä ei ole vain  kipeytyneen lihakset. Kaikki vuosien aikana kestämä kipu ja sairastaminen iski tähän hetkeen, kaikki se paha olo ja ne käsittelemättömät asiat kaatui päälleni juuri nyt. Oli todella järkytys itselleni, että osannutkaan enään olla välittämättä, vaan tuntui , että tukehdun. Samalla kun talous romahti otin kaikki syyn itselleni. Minä ja minun "heikko" kipukynnys on tehnyt tämän minun perheelleeni. 

En ole koskaan ollut hengellinen ihminen, mutta uskoni on ollut aina sydämessäni. Uskon enkeleihin ja kun mummoni kuoli , niin tiedän että hän on minun lähelläni aina. Olen pienestä asti nähnyt hyvin paljon vahvoja unia osa niistä on enne- unia ja tiedän että minulla on kykyjä tiettyihin asioihin, mutta olen antanut niiden kasvaa omaa vauhtia luonnollisesti.Parin kuukauden ajan minulle on sattunut ihmeellisiä johdatuksia asiohin, jotka ovat johdattaneet minut eteenpäin. Olen oppinut paljon enkeleistä ja olen uskaltanut ekaa kertaa pyytää apua. Tajusin myös, että minun pitää tavata joku jolle saan puhua aivan kaikki mitä sanottavaa minulla on. Minun olisi pitänyt kuunnella ystävääni silloin , kun hän ehdotti,että menisin puhumaan jollekkin, mutta onneksi se ei ollut vielä myöhäistä. Mietin pitkään kenelle menisin puhumaan, koska halusin puhua täysin ulkopuoliselle ihmiselle. Sellaiselle jolla ei ole mitään tekemistä minun hoitoketjun kanssa, eikä tunne minua tai työnantajaani. Rahaa minulla ei ole kuitenkaan maksaa siitä. En okein tiedä mistä se tuli, se vaan tuli , kun olin koneella aloin googlettamaan sanaa Diakonia, hyvä kun ees tiesin mikä on kyseessä. Ei tuo kirkko ollut oikein tuttu käsite minulle, muuten kuin että kuulun kirkkoon. Sitten laitoin sähköpostia ja selitin, että voiko sinne tulla puhumaan. Hieman epäröin, koska ensimmäinen reaktioni oli se,että sielä puhutaan vaan Jumalasta ja siinä tuli epäilys olenko silloin oikea ihminen menemään sinne, koska  en ole kuitenkaan uskovainen.Onneksi en jäänyt epäröintieni valtaan vaan menin. Mitään muuta hengellistä asiaa tapaamisessa ei ollut muuta, kuin se oli seurakunnan tiloissa. Minulla oli kaksi tuntia aikaa puhua ja minua kuunneltiin, ei kyseenalaistettu, ei syytetty, ei vähätelty, vain ja ainoastaan kuunneltiin. Minun ei tarvinnut kertaakaan miettiä, paljon tämä maksaa tai mihin tämä tieto kulkee. Lähtiessäni minulla oli hyvä olla, olin saanut tyhjentää vuosien asiat pois ja tunsin kun laitoin oven kiinni, että paha olo on poissa.

Suosittelen koko sydämestäni puhumista jollekkin taholle, jolle voi puhua vapaasti. Mikään asia ei voi lähteä elämästäsi , jos et itse päästä siitä ensin irti ja nyt olen tehnyt suuren askeleen, olen päästämässä kaikesta tästä kivun tuomasta ahdistuksesta ja tunteista , jotka olen vuosien ajan kerännyt sisälleni. Jos tälläista kantaa sisällää ja kasvattaa vuosien ajan, niin vaikka jonain päivänä kipua ei olisikaan, huomaisko sitä itse ollenkaan, kun on tuon kaiken tukehduttamana.Uskon, että tämä on hyvä alku parantumiselle, osata elää kivun kanssa niin, että minä hallitsen ei kipu.