Edellisessä "kipu" artikkelissani, jo kerroin, kuinka suljen ovet ympäriltäni ja tahdon olla yksin. Tilanne aika hämmentävää itselleni, koska olen hyvin sosiaalinen ja pidän paljon yhteyttä ympärilläni oleviin ihmisiin. Kipu on sellainen , joka saa minut muuttumaan, se vie minulta kuuntelijan voimat, en kuule ystäviäni , en jaksa kuunnella. En jaksa myös puhua, en jaksa selittää joka kerta tätä kaikkea alusta. Ymmärrän , että ensimmäinen kysymys minulle " miten voit?, joko helpottaa? joko lähet töihin? eikös se nyt jo ole parempi? sähän olet niin nuori, eihän suhun voi sattua..jne..mua  ärsyttää se,että kipu on ottanut jo tässäkin asiassa vallan. Se, että se on mun elämässä joka sekunti, se vie myös mun ystävät, se tahtoo olla kokojan esillä. Jokainen sana mikä tarkoitetaan minulle, onkin kivulle.

Olen miettinyt blogin kirjoittamista jo hyvin kauan, mutta olen ajatelut aina, että no tämä tilanteeni menee kohta ohi tai kuka tälläista jaksaa lukea? Nyt ymmärsin, ei kenenkään tarvitse lukea tätä, vaan kirjoitan kivun itsestäni pois, hallitsemasta minua.Jokainen sana jonka kirjoitan, on luopumista tästä. En pysty elämään kivun kanssa, en pysty elämään näin, jos tukehdutan itseni näillä asioilla ja annan niille vallan. Kirjoittaessani tyhjennän itseni tästä kaikesta, että voin elää itseni kanssa. Koko elämäni olen hautonut kipuun liittyviä asioita oman pääni sisällä,ensiksi migreenistä ja nyt kolarin jälkeen tästä, sen enempää niitä käsittelemättä. Eräs ystäväni, joka on myös elänyt vuosia kivun kanssa, sanoi minulle jo toissa vuonna, kun elin hermosärkyni kanssa, että hae apua itsellesi, sun pitää päästä puhumaan jollekkin. En ymmärtänyt, että mitä apua siitä olisi, puhunhan tästä joka päivä jonkun kanssa. Ohitin asian ajattelemalla, että ei minulla "päässä" se vika ole.

Se,että luulin pääseväni tästä kolarin aiheuttamsta kivusta ja  kaikesta, sillä , että kuntouduin töihin ja ajattelin, että kuntoni ei voi mitenkään romahtaa enään, kun näin pitkälle ollaan päästy ja kun se täysin ilmoittamatta romahti, on hyvin vaikea ollut ottaa tätä vastaan uudestaan. Tämänhetkinen työkyvyttömyys ja kivun kanssa eläminen on kestänyt vain neljäkuukautta, mutta silti tuntuu, että voimani tähän kaikkeen loppui  jo ensimmäisen neljän viikon jälkeen, kun tajusin, että kysessä ei ole vain  kipeytyneen lihakset. Kaikki vuosien aikana kestämä kipu ja sairastaminen iski tähän hetkeen, kaikki se paha olo ja ne käsittelemättömät asiat kaatui päälleni juuri nyt. Oli todella järkytys itselleni, että osannutkaan enään olla välittämättä, vaan tuntui , että tukehdun. Samalla kun talous romahti otin kaikki syyn itselleni. Minä ja minun "heikko" kipukynnys on tehnyt tämän minun perheelleeni. 

En ole koskaan ollut hengellinen ihminen, mutta uskoni on ollut aina sydämessäni. Uskon enkeleihin ja kun mummoni kuoli , niin tiedän että hän on minun lähelläni aina. Olen pienestä asti nähnyt hyvin paljon vahvoja unia osa niistä on enne- unia ja tiedän että minulla on kykyjä tiettyihin asioihin, mutta olen antanut niiden kasvaa omaa vauhtia luonnollisesti.Parin kuukauden ajan minulle on sattunut ihmeellisiä johdatuksia asiohin, jotka ovat johdattaneet minut eteenpäin. Olen oppinut paljon enkeleistä ja olen uskaltanut ekaa kertaa pyytää apua. Tajusin myös, että minun pitää tavata joku jolle saan puhua aivan kaikki mitä sanottavaa minulla on. Minun olisi pitänyt kuunnella ystävääni silloin , kun hän ehdotti,että menisin puhumaan jollekkin, mutta onneksi se ei ollut vielä myöhäistä. Mietin pitkään kenelle menisin puhumaan, koska halusin puhua täysin ulkopuoliselle ihmiselle. Sellaiselle jolla ei ole mitään tekemistä minun hoitoketjun kanssa, eikä tunne minua tai työnantajaani. Rahaa minulla ei ole kuitenkaan maksaa siitä. En okein tiedä mistä se tuli, se vaan tuli , kun olin koneella aloin googlettamaan sanaa Diakonia, hyvä kun ees tiesin mikä on kyseessä. Ei tuo kirkko ollut oikein tuttu käsite minulle, muuten kuin että kuulun kirkkoon. Sitten laitoin sähköpostia ja selitin, että voiko sinne tulla puhumaan. Hieman epäröin, koska ensimmäinen reaktioni oli se,että sielä puhutaan vaan Jumalasta ja siinä tuli epäilys olenko silloin oikea ihminen menemään sinne, koska  en ole kuitenkaan uskovainen.Onneksi en jäänyt epäröintieni valtaan vaan menin. Mitään muuta hengellistä asiaa tapaamisessa ei ollut muuta, kuin se oli seurakunnan tiloissa. Minulla oli kaksi tuntia aikaa puhua ja minua kuunneltiin, ei kyseenalaistettu, ei syytetty, ei vähätelty, vain ja ainoastaan kuunneltiin. Minun ei tarvinnut kertaakaan miettiä, paljon tämä maksaa tai mihin tämä tieto kulkee. Lähtiessäni minulla oli hyvä olla, olin saanut tyhjentää vuosien asiat pois ja tunsin kun laitoin oven kiinni, että paha olo on poissa.

Suosittelen koko sydämestäni puhumista jollekkin taholle, jolle voi puhua vapaasti. Mikään asia ei voi lähteä elämästäsi , jos et itse päästä siitä ensin irti ja nyt olen tehnyt suuren askeleen, olen päästämässä kaikesta tästä kivun tuomasta ahdistuksesta ja tunteista , jotka olen vuosien ajan kerännyt sisälleni. Jos tälläista kantaa sisällää ja kasvattaa vuosien ajan, niin vaikka jonain päivänä kipua ei olisikaan, huomaisko sitä itse ollenkaan, kun on tuon kaiken tukehduttamana.Uskon, että tämä on hyvä alku parantumiselle, osata elää kivun kanssa niin, että minä hallitsen ei kipu.