Kivun kanssa elämistä on hyvin vaikeaa ymmärtää, jos itse sen kanssa ei ole tarvinnut krapula päänsärkyä lukuunottamatta elää. On hyvin vaikeaa keskustella ihmisen kanssa, joka yrittää ystävällisyyttään ymmärtää vertaen samalla tilannettani  raskaana olemiseen ja siihen loppuraskauden tuskailuun ja synnytyskipuihin.En tiedä onko osa syy se, että en jaksa selittää, kun minusta ei päälle päin näy mitään, mikä tekisi kipeää vai enkö jaksa kuunnella asioita joita toinen yrittää väkisin siihen tilanteeseen sanoa, niin suljen ympäriltäni monet ovet ja mielummin olen tämän kanssa yksin tai niiden ihmisten kanssa, joille ei tarvitse selittää, jotka tietävät mitä kipu on. Jännä myös , että ihmiset jotka elävät kivun kanssa vähättelevät sitä silloin, kun tapaavat muita kivusta kärsiviä. En tiedä onko se " hiljainen lääke"  itselle, kun sanotaan toiselle, ja uskotellaan itselle "sulla on paljon pahempi tilanne kuin minulla" ja sillä rauhoitetaan oma mieli, että eihän tässä mun tilanteessa vielä mitään. Mä itse olen vähätellyt kipuani kauan ja yleensä sitä, että minä siis MINÄ tarvitsisin apua, eihän mun tilanne ole vielä ollenkaan niin paha.  12-vuotiaasta asti migreenin eri muodoista kärsineenä minä pidin aina itseäni heikkona, koska tunsin kipua ja kipu vei minulta  toimintakyvyn, mutta tiesin aina, että kun migreenikohatus iski/iskee niin se lähtee jossain vaiheessa pois, jos ei muuten niin sairaalassa tiputuksessa. Rintarangan kipu ja hermosärky oli/on hyvin erilaista verrattuna migreeniin ja koska kipu itsessään ei ole vienyt minulta toimintakykyä, mutta kun tajusin käden hermosäryn iskiessä kyynärhermoon ja tuohon peukalon viereen ja kipu oli erittäin voimakas ja se ei lähtenytkään viikon sisällä pois vaan oli yhtäjaksoisesti puolivuotta niin tunteeni ovat hyvin ristiriitaiset ja on ollut hyvin vaikeaa ymmärtää, kuinka monenlaiset kasvot kivulla on. Taas minun kipuni on erillaista, jatkuva särky rintarangassa luuytimessä ( siis tuntuu siltä) ja siitä säteilyä vasempaan rintaan.. ja särky heijastaa pitkin selkää.Puristava tunne rinnan ympärilä, raskas välillä hengittää ja jokainen asia on tehtävä harkiten, nostamista ja kumartamista ei kärsi tehdä ollenkaan.Särky on ollu päällä nyt elokuusta ja nyt aloitin epilepsia lääkityksen, välillä on hetkiä, että helpompi.. nautinko siitä hetkestä kun on helpompi? En vaan mietin, että onko kipuni sittenkään ollut  aitoa, vai kuvittelenko. Miksi ihmismieli on tälläista?! Mä olen 2,5vuotta toivonut pääseväni rintarangan magneettikuvaan, koska olen voimakkaasti ollut sitä mieltä, että jotain sielä on ja nyt viimein pääsen perjantaina ja 12.12 saan tulokset. Kuulostaa varmaan oudolta, mutta luulen, että jokainen kivun kanssa eläjä, joka ei tiedä kivunsa syytä..toivoisi samaa kuin minä, että kuvista löytyy se SYY. Suurin pelkoni on, että minulle ilmoitetaan, että kuvat ovat täysin normaalit, etenkin kun oma tunne ollut niin voimakas , että jotain siellä on pakko olla.